Hän tarttui papinrouvan käteen.
»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.
»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»
Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului kandidaatti Ussingin huuto:
»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»
Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.
»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua, jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»
»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät. Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme, ja se kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille kaiuttaa vanha tanskalainen soitin…»
Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä. Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet hänen korviinsa.
Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.