Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja — ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta varjojen joukolta.
Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi eläköönhuutojen vielä raikuessa:
»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään lahjat.»
Tohtori hyppäsi tuolilta alas.
»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra johtaja».
»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten oikeastaan riidellään?»
»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».
Ja hän puristi lääkärin kättä.
»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.
»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty. Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet sanan vaalintaa.»