Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.
Huomenna.
Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: huomenna.
Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.
»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana päivä».
Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan katosivat.
»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi »neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».
Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.
»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.
Tuolla seisoi hän oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos…