Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven, jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.
Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne lausunut — koko elämänsä ajan.
Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut. Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli »Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.
»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin iljettävää hän lisäsi:
»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu ilkeys.»
Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli
»Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.
Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä lattiaa.
»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»
Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:
»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon pohja antaa perään.»