»Niin, Erik, mutta miksi?»
Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.
»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»
Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:
»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei vuotaisi verta ystävien iskuista.»
Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:
»Se on maan tapa.»
»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään… »
»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.
»Niin… ja ehkä hänkin minusta.»