Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä, että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.
»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä, ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.
Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa…»
»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»
»Ei, ei paljoa.»
Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.
»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen kaulaan.
Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä. Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän kävi levottomaksi.
»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.
»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»