»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja, nousehan siitä!»
Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä, tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä äänellä:
»Nouse pois, nouse pois!»
Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.
»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.
Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.
Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston maan päällä… herra, kuin alaston maan päällä… »Mutta jos pikku herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle…»
Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:
»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua!»
Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai vaivoin sanotuksi: