He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli viedä venheen muassaan.
Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin kuolleen kasvot.
Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.
Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.
Kujassa ei ollut ketään.
Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen toria kohti ja vartiota päin:
»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»
Räätälin poika huusi:
»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»
Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan ikkunalaudalla: