Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.
»Tule», sanoi hän.
Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.
»Josse, pikku Josse.»
»Eläköön kaarti!»
Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka — kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.
Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen perässään.
Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei saanut ääntä.
Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon, paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin lapset… ja huusivat… ja nuorin vihelsi… ja he huusivat:
»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»