He istuivat venheessä.
Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.
Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.
»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»
Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.
»Soutakaa», sanoi Joán.
»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.
Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina, ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut tuijottaa itse taivaan sydämeen.
»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.
»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.