»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli kumartunut eteenpäin, muurin yli.
»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?» samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:
»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.
»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä seisoi.
»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».
»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».
Hän kääntyi:
»Tule, lähdetään kotiin.»
He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:
»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»