»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»
He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.
Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.
Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat olivatkaan Partenonin pylväät! Siellä oli herra Christopulos nyt — omassa maassaan.
Joán kääntyi ikkunaan päin.
Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.
Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului? Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen vaatteittensa välissä… Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat pitkin virtaa…
Ovi aukeni hyvin hiljaa.
Tulija oli Ane.
Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.