Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut silmänsä.
Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.
Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt savikuva.
2.
Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.
Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.
Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan istuessaan täällä jok'ainoa päivä.
Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat puitten varjossa.
Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:
»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»