"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö, jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa vuotaa verta…"
"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.
"Ei teille itsellenne, Brandt."
Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.
"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka elävät hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa taistelua… Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn… Siitä voitte olla varma…"
Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.
"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni, niin soitan teille hiukkasen."
"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.
Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin ja villaisille lattiamatoille.
Hän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen ylitse.