"Jasmiinit turmelevat ilman", sanoi hän, "se on oikeastaan inhottava kasvi."
Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot — ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen. Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan — en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä, häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella…
Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä parvekkeelta tuijottaa yöhön.
"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä."
"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?" kysyn minä.
"Yhden tai toisen pikku jutun", vastaa hän hymyillen.
Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.
Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden oksille.
Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja, ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja, jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat liehuvat, yötuulen tuudittamina…
Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle. Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla, pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan elämään tässä väräjävässä kajastuksessa… suu, joka on avoinna huutaakseen… katse tuskainen ja kauhistunut…