Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa vasten.
"Ettekö laula meille?" kysyy Brandt nurkasta.
"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille, avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.
Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu… Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset… Sitte loppuu kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen…
Laulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle…
"Kaunis sävelmä", sanoi Brandt.
"Ja kauniit sanat", lisäsin minä.
"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi nopeasti. "Tunnetteko hänet?" Hän oli kalpea — aivan valkonen — harmaan valkonen.
"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman…"
"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.