"Odottakaamme vähän", sanoo Brandt.
Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma, ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän rauhottui.
"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin tämän"… Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle, jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana…"
"Runoilijalle?"
"Niin — ja sitte tämä kääre."
Otin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.
"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"
Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni, jotta rämähti.
Menimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.
Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan, viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle, uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa… kuolivat pois verannan viiniköynnösten lehtiin.