"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.
"Juu — herra Etvös laulaa…"
"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.
"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä ja näppäili edelleen.
Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.
"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen hikisiä käsiään yhteen: laulaa hänen edessään (hän voi tuskin saada sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa hänellä jotakin."
"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli, oli niin vanhaa…"
Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät sanoja, joita ei kukaan kuullut.
"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski kätensä raskaasti helmaansa.
"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa… Ja kuka sitte säestäisi?"