»Niin, niin, Tine, se on vallan oikein», sanoi Bølling vihdoin, »hän on kuitenkin kuningas».
Vanhukset astuivat käytävään. Talikynttilä keittiössä oli sammumaisillaan. Tine asetti sen ikkunaan, jotta se hiukan voisi valaista pihaa vanhemmille. Panimohuoneesta kuului aika melu; Maren oli sulasta surusta alkanut pestä lattiaa keskellä pimeintä yötä ja veisasi murheellisella virren nuotilla, niin että kaiku, vastasi ladon seinästä:
Kuningas Fredrik kuolon unta jo nukkuu tyyninä paareillaan: nyt itkee koko valtakunta menoa uljaan ruhtinaan, mi aina lausui: »Muistakaa, ett' isäin muisto velvoittaa!»
Vanhemmat olivat jo tiellä, mutta Tine jäi seisomaan portaille. Hän kuulosti, metsästyskoirat murisivat kopissaan.
Tine hymyili äkkiä: hänpä ottaa ne sisälle arkihuoneeseen; se ilahuttaa metsäherraa hänen tullessaan kotiin; edes joitakin eläviä olentoja ottamassa vastaan.
Ja hän astui pihan poikki ja avasi ovet, sekä luhdin että koirakopin. Ajax ja Hektor hypähtivät häntä vastaan hiljaa ynisten ja kimposivat sitten hänen edellään avointa käytävän ovea kohti.
Arkihuoneessa Tine istahti tyhjälle korokkeelle. Hänestä tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan ennen olisi ollut niin surullinen, niin lamautunut ja surullinen kuin nyt siinä tuijottaessaan ulos autiolle pihalle. Kynttilä keittiön ikkunassa hulmahti vielä kerran ja valaisi ladon valkeata seinää; sitten sammui sekin, ja hän näki vain pähkinäpuun varjon keskellä pimeätä pihaa.
Eilen illalla istui rouva Berg hänen vieressään tässä korokkeella ja katseli lehdetöntä puuta: »Voinkohan palata tänne silloin kun se taas on lehdessä?» oli hän sanonut ja itkenyt ja kietonut kätensä Tinen kaulaan.
Ulkona panimohuoneessa Maren veisasi yhä, niin että kaikui pimeässä yössä:
Ja siksi itkee kaikki kansa, on kiinni portit riemujen; sydämet kiitos-uhrinansa sitovat iki-seppelen: näät kuole muisto milloinkaan ei Tanskan Fredrik-autuaan!