»Onko kaunis ilma?» kysyi Appel.
»On», vastasi Berg ja ajatteli: »Miten hän on kärsinyt.»
»Paistaako aurinko?»
»Paistaa.»
»Menkää toki — menkää toki», sanoi Appel. Ja Tine nousi, sanaakaan sanomatta.
He menivät ulos ja kaarsivat toria, jolla sotilaat melusivat, kulkivat, pitkin kirkkomaan aitausta, jossa oli hiljaista, mitään puhumatta.
Mutta samassa Berg pysähtyi. Ja kuin äkillisestä nykäyksestä hän alkoi puhua — hajanaisesti, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Hän puki sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä, ja esitti puolustuksekseen kaikki ne seikat, joita hän pitkän yön kuluessa oli kerännyt. Hän selitti sitä intohimoa, jota hän ei maininnut nimeltä; hän kuvasi sen kehittymistä siitä hetkestä saakka, jolloin se oli syntynyt hänen aivoissaan, — hän puolustihe kaikelta, syyttäen yötä, juoksuhautoja, vahtivuoroja, sotaa, joka ei ollut sotaa, päivää, joka ei ollut työntekoa, yötä, joka ei antanut unta.
Hän oli jälleen alkanut kulkea kiireesti, niin että Tine tuskin kykeni häntä seuraamaan; ääneti ymmärsi Tine kaiken. Mutta ikäänkuin Bergiä hillitäkseen, ikäänkuin haihduttaakseen puolustelut, joita hän ei kaivannut, sanoi hän pehmeästi ja melkein nuhdellen:
»Minkä vuoksi sanotte minulle kaiken sen?»
Berg pysähtyi — kahdesti hän mainitsi Tinen nimen.