»Minkä vuoksi tahdotte siis matkustaa pois?» sanoi hän sitten, nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä. »Minä olen puhunut äitinne kanssa.»
»Eihän meidän kahden», sanoi hän, »tarvitse toki pelätä toisiamme».
»Ei», kuiskasi Tine ja nosti päätään.
He eivät puhuneet enempää, kulkivat vain äänettöminä toistensa vieressä. Ilma oli lauha ja taivas punersi valoisana auringonlaskua päin, aivan kuin kevään tullessa. Tykit olivat vaiti. Ainoastaan jokin yksinäinen jymy kantautui kirkkaan ilman halki, aivan kuin ratisevat vankkurit olisivat raskaina vyöryneet heidän ohitseen.
He kulkivat niityn poikki ja astuivat aitauksen sisäpuolelle He näkivät lammen ja huvihuoneen valkoisine pilareineen, joita pitkin ruusujen varret riippuivat alastomina — ja ajattelivat samaa.
Puksipuuaitauksen veräjästä he tulivat rakennuksen eteen.
Arkihuoneesta kuului pianon ääni; Sofi, joka keimaili puoliavoimessa pesutuvan-ovessa, siirsihe nopeasti edemmäksi kersantistaan. Mutta Maren jäi seisomaan mistään huolimatta veräjän luo, äänekkäästi tirskuen, keskellä sotilaspiiriä — hän oli laskenut maahan täysinäiset ämpärit.
»Tule pois sieltä ämpäreinesi», huusi Berg kuin äkillisessä vihanpuuskassa. Ja Maren sai jalat alleen — sanaakaan hiiskumatta hän lähti juoksuun, niin että helmat hulmusivat ja maito loiskui. Upseerit, jotka maleksivat pikaportailla, nauroivat kohti kurkkuaan hänen juostessaan.
Berg ja Tine erosivat.
Tine palasi käytävää pitkin koululle. Haavoittuneiden huoneesta tunkeutui äitelän painostava ilma ulos käytävään. Arkihuoneessa pelasivat upseerit korttia.