Matami Bølling oli keittiössä; hän valmisti kananlihalientä »niille tuolla vastapäätä».
»Siellä on huonosti asiat — siellä on huonosti asiat», sanoi hän.
»Minä olen puhunut metsäherran kanssa», sanoi Tine hiljaa.
»Oh, no Jumalan kiitos, oh, no Jumalan kiitos», sanoi matami Bølling ja istuutui pelkästä mielenliikutuksesta.
»Ja onhan täälläkin tarpeeksi tekemistä», sanoi Tine kuin ennen.
»Oi niin — eikö totta? Oh — no Jumalan kiitos… Bølling, Bølling», huusi matami toiseen huoneeseen, iloisesti ja korkealla äänellä, »me saamme pitää hänet – oh, tiesinhän sen, oh, tiesinhän sen, kun metsäherra kerran lupasi.»
»No, tyttöseni, no, tyttöseni», sanoi vanha Bølling viihdyttäen. Tine oli vallan suonenvetoisen kiihkeästi kietonut kätensä hänen kaulaansa.
… Tine oli tuonut liemen sisään ja istui Appelin vuoteen ääressä.
Sairaat ylt'ympäri alkoivat raueta lepoon.
Mutta yhden ikkunan edessä kirjoitti eräs sairaanhoitaja, kumarassa, talikynttilän valossa, ja haavoittunut, joka saneli hänelle kirjettä rakastettuaan varten, istui puoleksi makaavassa asennossa vuoteessaan. Sekä ajatteleminen että kirjoittaminen kävi hitaasti.