Appel oli kertonut Viborgista ja kotolaisista. Nyt hän makasi ummessa silmin.
Ikkunan luota kuului haavoittuneen ääni, joka mainitsi erikseen jokaisen kirjaimen, ikäänkuin olisi tavannut.
Appel avasi silmänsä.
»Oi — ette voi tietää, kuinka ihanat silmät hänellä on», sanoi hän katsoen ylös lampun hiljaiseen valokehään ja hymyili.
Vähän myöhemmin hän nukahti, ja Tine nousi hiljaa.
Hän meni kotiin metsäherran taloon. Ilta oli lauha. Sepän aitauksen luona törmäsi eräs kievarin tytöistä esiin, sotilas kintereillä.
Käsirattaat seisoivat pimeässä keskellä tietä. Ne olivat raajarikon rattaat ja oluttynnyri — hän oli matkalla kotiin. Hän tunsi Tinen ja alkoi jutella hänelle, istuen pyörien välissä, tyhjän tynnyrin edessä.
»Kyllä, kauppa kävi hyvästi — — kun nyt vain saisi sen pysymään käynnissä. — – Ane, hän se ymmärsi sekoittaa ohueen olueen…»
Raajarikko jatkoi jatkamistaan jutteluaan.
Tine meni hänen luotaan: mies oli viettänyt iltaa kievarissa.