He puhuivat niistä, jotka olivat saaneet kutsun. Pian ikään oli mies talosta. Heidät otettiin keskellä kiireisintä aikaa kodeistaan.
Niin, Anders katonpanijan kotona oli surkeata. Ane oli ollut tänään koulussa, molemmat pienoiset sylissään — — kuinka hän itki, kuinka hän itki… Sillä nyt oli Andersin lähdettävä — — ja miten tulisi Ane yksin toimeen?… Kuinka hän itki…
Lausuessaan tuon sanan alkoivat Tinen omatkin huulet vavahdella.
»Niin», sanoi Berg, »heidän luonaan asuu veli, joka oli mukana viimeisessä sodassa hänen molemmat säärensä ovat poisammutut…»
»Niin», sanoi Tine hiljemmin, ja äänettömyyden jälkeen: »juuri nuo raajarikot saattavat toiset pelkäämään».
He istuivat hetkisen vaiti: Koirat kulkivat hyväilynkipeinä edestakaisin, mutta kumpikaan ei huomannut niitä. Berg alkoi jälleen puhua talonhoidosta. Sijaisesta ei ollut hätää. Käsipuoli parooni Staub oli vapaana, hän olisi kyllä käytettävissä.
»Hänhän on jo saanut osansa», sanoi hän, »vahingonlaukauksesta». Ja miltei samaan menoon, nojautuen seinään ja katsoen suoraan eteensä valoon, sanoi hän: »Nyt he ovat jo kaukana merellä.»
Tinestä tuntui, niinkuin metsäherra, sitä sanoessaan, seuraisi heitä silmillään meren yli; ja hän tahtoi keksiä jotain kerrottavaa, joka virkistäisi Bergiä, saisi hänet valoisammalle mielelle. »Juuri siksihän sinä istut täällä», puhui hän itsekseen, »se vielä puuttuisi, että sinäkin rupeaisit valittamaan». Mutta hän ei keksinyt mitään. Eiväthän he yleensäkään olleet vaihtaneet kovin monta sanaa, metsäherra ja hän; hän ei koskaan uskaltanut jutella metsäherran kanssa niin mutkattomasti kuin jonkun toisen, ruununvoudin tai Götsche kappalaisen tai muiden kanssa, joita kohtaan hän ei tuntenut sellaista arvonantoa: kun oltiin metsäherrantalossa, niin rouva Bergin kanssa juteltiin. Viimein hän sanoi äänellä, joka oli olevinaan reipas:
»Ja me, jotka juuri hommasimme sinisen kamarin kuntoon — olisimmepa voineet säästää sen vaivan itseltämme, Sofi ja minä!» Hän nousi.
»Joko se on kunnossa! Te saatte sitten kaikki tehdyksi, Tine.» Berg otti hänen kätensä, ja veri syöksyi Tinen kasvoihin — niinkuin yleensäkin kaikista pikkuseikoista, kun hän vain oli metsäherrantalossa.