»Eikö metsäherra tahtoisi nähdä sitä?» sanoi hän ja avasi oven, mutta pysähtyi yht’äkkiä työhuoneeseen, ja Berg meni yksinään vieraskamariin.
»Miten siellä oli somaa ja lämmintä», sanoi Berg tullessaan takaisin.
Tine tahtoi lähteä. Hänestä oli niin omituisen painostavaa, aivan kuin he olisivat olleet kahden koko talossa -— autiossa talossa. Mutta metsäherra lähestyi pöytää ja sanoi:
»Uusissa lehdissä on selostus hautajaisista. Emmekö lue sitä ensin?»
Tinelle oli juhla, kun metsäherra luki ääneen sanomalehtiä, jotka tulivat keskiviikko- ja lauantai-iltoina, taikka jotain kirjaa, joka otettiin hyllyltä — siellä oli Oehlenschlägerin kaikki murhenäytelmät.
»Kiitos», sanoi hän. »Mutta varmaan Sofikin tahtoisi kuunnella.» Ja hän meni hakemaan palvelijatarta, joka istui ja nukkui pää siteessä uunin vieressä. Sofi seurasi Tineä ja istui nurkkaan kirjakaapin viereen, jossa hänen oli tapa istua ja kuunnella, kun luettiin ääneen.
Berg avasi hitaasti surureunuksisen lehden ja laski hetkeksi kätensä sen päälle: »Nyt hän on siis päässyt lepoon», sanoi hän liikutetulla ja matalalla äänellä.
Puoliääneen alkoi hän lukea selostusta »Kuninkaan viimeisestä matkasta».. Koko talossa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hänen hillitty äänensä.
Tine ei seurannut sanoja, kuunteli vain ääntä, jonka hän muisti niin monista hiljaisista illoista, ja hän näki edessään rouva Bergin, sellaisena kuin tämä istui siinä lampun valossa, ja hän kuuli rouvan nauravan, niinkuin hänen tapansa oli nauraa Tinen virtaaville kyynelille, kyynelille, jotka taas purkautuivat esiin, toinen toisensa jälkeen.
… »pian sytytettiin lyhdyt ja soihdut, jotka valaisivat kuninkaan viimeistä matkaa, ja asukkaat pitkin tietä kilpailivat osoittaakseen vainajalle viimeistä kunniaa. Kaikissa torneissa soitettiin kelloja, ja kaikissa taloissa ja mökeissä — köyhimmissäkin — oli kynttilöitä joka ikkunassa. Moneen paikkaan oli kokoontunut äänetön katselijajoukko, keskellä hiljaista yötä.»