… »Urkujen soidessa siirtyi saattojoukkue äänettömänä kirkosta, ja
Majesteetit palasivat Kööpenhaminaan.»
Berg taittoi lehden kokoon; kukaan ei puhunut, ja Tine nousi mennäkseen.
Silloin sanoi Berg, nojatessaan päätään seinään ja katsoen kauas eteensä — kuten kerran ennenkin:
»Kuinka poika itkikään, kun tuli laivaan.»
Sofin piti saattaa Tineä, ja he saivat lyhdyn sytytetyksi. Sen lekottava valo lankesi epätasaisesti aitaukseen ja piilipuihin.
Sofi puhui ennustuksista ja tunnustähdistä:
»Niit kyll oli — — nyt suvell ei mar ollu hyvä asua mettäherran taloss — yönaikaan oli niitten peli käynyt.»
»Vaunut» oli hän kuullut, yksin ne, jo kolmeen kertaan — »niin selväst oli ne vieriny rappuja ylös viime kerrall. Ja kun mentiin ulos, ei siell ollu vaunuja enempää kuin käden seläll — — enempää kuin tämän käteni seläll, sanoi myös rouva.»
»Ja sen kyliä tietää», lopetti Sofi ja nyyhkytti, »mitä ajaminen merkittee — — kun sen kuulee kolmeen kertaan…»
Tine ei puhunut, ja he kulkivat eteenpäin pimeässä. Per Eriksenin pihalla haukahti koira, ja sisällä Jessenin neitien huoneessa heräsi Moppe.