Rouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka olivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti tunnilta.
Tine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota; hän ei tietänyt mitään lohdutusta.
Matami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven takana. Siinä hän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.
Se oli hän — ei — hän ei tullut sisään.
Matami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään, jossa Tine jo oli, oven ääressä.
»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.
»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.
Matami Bølling meni hänen luokseen.
»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi hän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».
»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä…
Hyvää yötä.»