Metsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.
Tine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa meni hän takaisin huoneeseensa.
Kulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi tahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta ajatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten ihminen, joka on lähdössä matkalle.
Kohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.
»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi käsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta noussut, niin, minä olen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut kertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt Tinen levottomaksi.
Tine meni sisään isänsä luo.
Vanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot oli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja leijonanmetsästyksestä.
Hän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.
Tine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin lapsenkirjaimiin.
»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen kirjoitettu, useita rivejä.