Tine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään metsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.
»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.
Berg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen olisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:
»Bølling on kuulemma niin sairas.»
»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»
Oli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui; hänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.
»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen luokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään mielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä, kun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.
»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.
Tine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä sisään.
Berg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa ääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.