»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»…
»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään vanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.
»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä», sanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.
Bergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä sitä hetkinen.
»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.
Berg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli, olisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen, korvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt tarttua Bøllingin käteen.
»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki edestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain virkistyksekseen… Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»
Matami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen täytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa hän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen, joka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin liikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne olisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.
»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling ei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa ruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa… Mutta palanen täytyy teidän toki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»
Berg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.