»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää hänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat kasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista…
»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».
Tine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg istui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna aterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.
»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti, nousten innoissaan seisomaan.
Tine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka tarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.
»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen vuoteen toiselta puolen.
»Niin, Bølling, niin.»
»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen ilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat kirjaset…Bølling itsehän on häntä opettanut…hänhän on itse opettanut Tinen kirjoittamaan…ja Tinen käsiala on aina ollut oikein sievä… niin se on ollut… Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee noita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»
Matami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.
»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan ruokaa, metsäherra.»