Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään, minkä vuoksi hän tahtoi, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine söi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.
»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta äkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja hän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin viime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:
»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille kaikille on käynyt…»
Muutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin he olisivat lakanneet hengittämästä.
Berg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti riuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi portailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen.
Tine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua pöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka luki ääneen noita vanhoja vihkoja.
Tykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului huutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.
Melu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä oli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.
Ja jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet — poismarssivien askeleet.
Matami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.