»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen kintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.
Tine istuutui hänen paikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.
»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oi
Jeesus, nyt ne on siell…»
Avoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p. huhtikuuta.
»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.
Tine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen kirjeen hän tunsi, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa kirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli sävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset — rouvaan kohdistuen.
Ja Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti metsäherran pöytää vasten:
Berg oli vain ottanut hänet — noin vain ohimennen.
Hämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.
Tykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä. Talleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti kuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.