»Niin, Jumala varjelkoon meitä kaikkia», sanoi isä vielä kerran, »nyt on neljätoista kutsuttu tästä pitäjästä».
Vähitellen vanhukset asettuivat, ja Tine kuuli heidän tutut hengenvetonsa, rauhallisina ja melkein samassa tahdissa, ylös ullakolle.
Hän ei voinut nukkua. Hän makasi ja ajatteli erästä syyspäivää — viimeistä, jolloin he olivat olleet metsässä, metsäherran väki ja hän…
Heidän piti mennä Pikkumetsään, evästä mukana, ottamaan vastaan metsäherraa ensimmäisen aukeaman luona. Tiellä tuli heitä vastaan Rønhaven vuokraajanväki, vaunuissa — he olivat matkalla piispalle, ja he juttelivat kaikin keskellä tietä ennenkuin erosivat.
He kulkivat edemmäs. Herluf haki karhunmarjoja jokaiselta ojanviereltä. Pähkinöitä riippui kaikissa pensaikoissa. Tine näppäsi niitä ohikulkiessaan.
Heidän piti oikaista pellon poikki, mutta Herluf ulisi heidän takanaan: hän oli takertunut kiinni varpuihin ja piti pahaa ääntä, kasvot mustina karhunmarjoista.
»Katsos poikaa, katsos poikaa», huusi rouva Berg ja antoi Tinen irroittaa Herlufin; itse juoksi hän mäenkummulle.
»Tule! tule!» huusi hän ylhäältä. »Kuinka täällä on ihanaa.»
Oli kuin koko saari olisi näkynyt tänään, kirkkaassa ilmassa — vuoret ja laaksot — niin vehreänä ja vehmaana. Kaukana siinsivät metsät kuin sinertävät pilvet, ja talot katselivat hymyten kaikesta siitä vehreydestä. Ja taivas oli aivan pohjaton.
»Kuinka ihanaa, ihanaa täällä on», sanoi rouva Berg.