Mutta Herluf ei suonut rauhaa; hän tahtoi tulla »vangiksi», ja he juoksivat, juoksivat, kaikki kolme, ylt'ympäri kumpua.
»Niin, tämä on kaikkein ihanin saari», huusi Tine, joka nosti vangitun Herlufin korkealle ilmaan. Ja kaikki kolme heittäytyivät syksyiseen apilaaseen.
He kulkivat peltoja pitkin metsää kohti, jossa he istuutuivat halkopinon viereen, aukeaman laitaan; aurinko paistoi vielä ja oli hyvin lämmin.
Käsityöt otettiin taskuista, ja he juttelivat niitä näitä:
»Kylläpäs ne rønhavelaiset käyvät usein piispalla tätä nykyä — se oli jo toistamiseen…»
»Kolmas kerta se jo oli — kahden viikon aikana.»
»Ja ruununvouti kiikkui takana — hänen piti kai olla neljäntenä
L’hombressa.»
He juttelivat juttelemistaan; Herluf teki pikkuvanhasti huomautuksiaan keskustelun kuluessa. Ja hyvin olivat he selvillä kaikesta, sillä koulussa tiedettiin, minne päin vaunut kulloinkin vierivät: tienristeys oli aivan oven edessä; ja siinä vaihdettiin nyökkäyksiä ja tervehdyksiä tai pysähdyttiin, kun Bølling tai matami tai Tine tuli ulos portaille.
Sitten rouva Berg ja Tine vaikenivat hetkiseksi ja ompelivat äänettöminä puitten alla.
»Kuinka kauan metsä pysyikään vihreänä!»