»Se johtui sateesta, koko suven oli satanut.»
»Niin oli. Mutta muistiko Tine viime vuotta» — he antoivat molemmat ompeleensa vaipua ja katselivat ruskeahkoon metsänreunaan päin — »kun metsä oli keltainen syyskuussa».
He puhuivat puhumistaan metsästä: milloinka he olivat olleet viimeisen kerran täällä sinä ja sinä vuonna…
»Ei — viime vuonna saatiin tuskin pähkinät poimituiksi!»
»Mutta vuonna 1859 teimme metsäretken vielä lokakuussa», sanoi rouva
Berg.
Herluf huusi, vähän matkan päästä, puitten välistä: Tulisiko Tine, Tinen täytyi tulla sinne. Siellä oli merkillinen ja taipunut oksa, joka riippui niinkuin keinu, miltei maassa kiinni. Herluf tahtoi päästä istumaan sinne, ja Tine keinutti, niin että poika itki ja nauroi. Sitten piti Tinen kiivetä siihen, rouva Berg kiikuttaisi häntä.
»Ylös, Tine — ylös!»
»Se katkeaa — se katkeaa», huusi Tine — ja siinä olikin aika paino — ja rouva Berg keinutti oksaa, niin että Tilien hameet hulmusivat säärien ympärillä.
Yht’äkkiä ponnahtivat Ajax ja Hektor esiin vesakosta ja haukkuivat
Tinen pumpulisukkaisia pohkeita päin.
»Metsäherra», huusi hän ja tuli alas niin että jymähti, kyyhkysilleen. Rouva Bergin piti saada nauraa tarpeekseen selkä puuta vasten, ennenkuin hän saattoi tulla esiin ja ottaa osaa illalliseen, jonka Tine oli kattanut pienelle pöytäliinalle.