Berg, joka oli sukeltautunut esiin vesakosta koiriensa takaa, istui jo puunkannolla ruuan ääressä ja puhui Tinen kanssa kotipuutarhan ruusuista: oli jo pian aika ottaa ne sisään. Yöt olivat käyneet niin kylmiksi.
Puutarha oli Bergin ja Tinen yhteinen työmaa. Metsäherra rakasti ruusuja ja myöskin verenpisaroitten ristisiitosta; ja rouva Berg, joka oli Horsenista, ei koskaan oppinut oikein käteväksi puutarhassa. Yleensä saikin Tine olla apuna minkä missäkin. Kevätiltoina oli kiireisintä. Rouva Berg istui vain vaippaansa kietoutuneena ylhäällä puutarhaportailla ja katseli ja jutteli kentän poikki noiden kahden kanssa, jotka olivat touhussa ja leikkasivat ja kastelivat. Viimein olivat he vain kuin pari varjoa ruusujen välissä, hämärässä.
… He olivat panneet tavarat koriin lähteäkseen. Herluf ja Tine juoksivat hippasilla aukeaman poikki, ja Berg ja rouva Berg tulivat jäljessä käsikoukkua.
He saapuivat maantielle: valoisana ja kirkkaana lepäsi iltailma kynnettyjen maitten yllä: Kuinka Tine nauroikaan tienpolven takana!
»Tinen kuulee tämmöisessä ilmassa», sanoi Berg pysähtyen. Metsäherra sanoi aina, että Tinen ääni oli luotu ulkoilmaan, niin raikkaan soinnun oli Herramme sille antanut.
»Tule, Tine», huusi rouva Berg, »niin laulamme jotain». Rouva otti
Tineä vyötäisiltä, ja he kulkivat hitaasti tietä pitkin ja lauloivat.
Kun he olivat ehtineet keskelle säkeistöä, yhtyi heihin Bergin hillitty basso, niin että laulu kaikui ylt'ympäri:
Lennä, lintu, lennä yli honkaholvisalon! yön peittyy varjoihin maa: jo haipuvi hehku auringon valon metsien nukkuvain taa; riennä nyt kotiin luo puolison ainiaan, untuva-pienoisten luo; mut aamun tullen kun palajat varmaan, minulle terveiset tuo!
Iltarauha laskeutui yli tienoon. Taloista ja mökeistä lappautui miehiä ja torppareita; he seisoivat riveissä ja polttivat hiljalleen piippua.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», kuului polttajaparvista verkkaan tien yli heitä vastaan.