»Hyvää iltaa, Anders Nils. Hyvää iltaa, Lars Peter.» Tine tervehti heitä kaikkia nimeltä.
Lars Erikin kotituvan eteen hän pysähtyi hetkeksi — vanhusta vaivasi ankara luuvalo —: »No, mitenkäs teillä voidaan?» kysyi Tine veräjälle päin.
»Onhan se vähän niinkuin parempaa taas», vastasi puhuteltu harvakseen.
»No, Jumalalle olkoon kiitos.»
»Niin, hyvää yötä sitten, Hans Lorents», sanoi Tine ja lähti.
Muut olivat jatkaneet lauluaan, ja Herluf oli tarttunut isän käteen. Heidän edessään oli kirkko ja koulu. Taivas alkoi punertaa vanhan tornin takana.
Lennä, lintu, lennä yli virpiviidakoiden, luo armaan kiiruhtaos; siell' oksalla istuin, lehdikon soiden, lempesi julistaos! Soutaa jos voisin ma ilmoja siivin, lentoni tietäisin tien; nyt vainen lehdossa kaihoten hiivin, pauloissa lemmen ma lien.
He vaikenivat. Loppumatkan he kulkivat äänettöminä pensasaitojen välissä. Hans torpparin Sine, joka antoi lehmänsä syödä viimeisen suupalan vihreää tienreunasta, ennenkuin ajoi elukan kotiin, niiasi, kudin käsissään, kun he kulkivat ohi.
Koulun portailla istui vanha Bølling piippu suussa; hän tuli alas tervehtimään. Matami odotti heitä ovessa, sukankudin kädessä: hänellä oli voirinkeleitä, tuoreita, tänään leivotulta; ja rouva Berg ja Herluf kävivät sisään ja istuivat penkille, mutta Bølling jäi ulos Bergin kanssa puhumaan metsähuutokaupasta.
Alhaalla suomaan luona lukittiin paja, ja ylempää kievarin luota tuli matami Henrichsen, leveänä ja voimallisena, ja istui penkilleen valkeitten pilarien väliin. He tervehtivät kaikkia avonaisen paikan yli — vieläpä valtavaa Knut seppääkin, joka kulki kotiinpäin koirineen.