Tine kulki puutarha rappusia ylös ja katseli ovesta. Jok‘ainoan paikan hän tunsi, ja jok'ainoa paikka oli hävitetty.
Ajatuksia ei hänellä ollut — ne kai olivat jo kuolleet. Ei hän myöskään rukoillut keneltäkään anteeksi. Hän tiesi vain: nyt täytyi tulla loppu.
Hän oli jo mennyt puutarhaportaita alas, mutta kääntyi vielä kerran takaisin; hän nojasi otsaansa oman huoneensa ikkunaruutuun ja katseli pitkän aikaa sisään.
Hän kulki palvelijattarien huoneen ohi. Sofi, moniin huiveihinsa kietoutuneena, nukkui yksin suuressa vuoteessa.
Hän kuuli, että elikot alkoivat levottomasti liikehtiä tallissa, ja kukko kiekaisi äänekkäästi; nopeaan hän kulki lammikkoa päin.
Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä tuhat seikkaa; oli kuin kaikki ne äänet, joita hän rakasti, olisivat puhuneet hänelle samalla kertaa. Hän ajatteli Herlufia ja iltaa, jolloin he matkustivat, ja päivää, jolloin Berg ja hän kulkivat tästä ohitse, aidan yli; ja aamulaulua, jota he lauloivat koulussa, kun hän oli vallan pieni, ja Appelia, joka oli kuollut, ja isää ja äitiä, jotka nyt jäivät istumaan yksin.
Kammo valtasi hänet ja nostatti kaikki hermot kapinaan — tähänkö siis piti kuolla — kuolla.
Ei, hän ei voinut, hänen täytyi saada elää — ei voinut — tuhat mahdollisuutta, tuhat veruketta johdatti hänet takaisin elämään siinä tuokiossa…
Mutta sitten hän pudisti hitaasti kengät jalasta. Kammo oli kuollut, hänen sydämensä väsynyt tuska voitti.
Kädet hän oli pannut ristiin, huulet hän painoi lujasti kiinni. Katse suunnattuna pieneen huvimajaan hän laskeutui alas liejuun.