Bølling ei enää tarttunut kuppiin, hän ei enää voinut pitää mistään kiinni.
Vihdoin Bølling vaipui jälleen horroksiin, ja matami sai kahvin tarjottimelle ja kulki ylisten poikki.
Hän näki tyhjän, koskemattoman vuoteen, ja hetkisen seisoi hän hämmentyneenä, ymmärtämättä mitään, kunnes hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän juoksi ylisten poikki ja huusi, mielettömänä, sisään päätyhuoneeseen, ulos luukusta:
»Tine, Tine!»
Sitten hän vaikeni jälleen. Hän ajatteli: »Bølling saattaa kuulla.»
Hän koetti rauhoittua, tarttua kiinni yhteen ainoaan ajatukseen:
»Tietysti hän on mennyt sairaitten luo», sanoi hän. »Häntä on käyty hakemassa sairaitten luo.»
Hän meni portaita alas, jalat eivät olleet kantaa häntä. Hän avasi oven ja näki, ettei Tine ollut siellä. Hän kysyi: »Oletteko nähneet tytärtäni?» eikä hän odottanut vastausta.
Hän sanoi yhä uudelleen:
»Tine tekee väärin antaessaan minun peljästyä näin.» Ja uuden tuskan valtaamana hän sanoi: