»Mutta missä hän sitte on? mutta missä hän sitte on?»
Hänen järkensä oli pysähtynyt, ja hän alkoi juosta läpi koko rakennuksen, ikäänkuin olisi etsinyt hukattua neulaa. Sittenhän jätti äkkiä kaikki ja riensi torin poikki, sisälle kievariin.
»Missä Tinka on?» huusi hän, ikäänkuin Tinka olisi voinut sanoa Tinen olinpaikan.
Ja kun Tinka tuli, ei hän enää saanut esiin sanoja, seisoi vain avuttomana, pää tutisten.
»Mitä on tapahtunut? mitä on tapahtunut?» huusi Tinka.
»Tine — missä Tine on? — Tine ei ole…» Ja äkkiä alkoi matami Bølling itkeä.
»Missä hän ei ole?» sanoi Tinka, valkeana kuin lakana »Missä ei?»
»Niin — missä? missä?» toisti matami Bølling, ja hän kertoi, soinnuttomasti, toistaen samoja sanoja, tolkuttomissa lauseissa:
»Että hän ei ollut siellä — että hän oli mennyt ylös — eilen illalla — eikä ollut siellä enää — hän tahtoi nukkua ullakkohuoneessa — eilen illalla — ja nyt ei hän ollut enää siellä — nyt ei hän ollut enää siellä..»
»Silloin hän kai on metsäherran talossa», sanoi Tinka, tempasi huivin ja kietoutui siihen; hänen koko ruumiinsa värisi.