Matami Bølling suoristihe hetkiseksi — ja alkoi nauraa vilunpuistatusten keskellä.
»Niin, niin, niin», sanoi hän puolittain laitattaen, »siellä hän onkin, siellä hän onkin.. Ettei se kohta tullutkin mieleen. — Hän on tahtonut saada tietoja, onko — metsäherra — metsäherra —»
Hän alkoi kulkea, seuraten Tinkaa, juostessaan toistaen samoja sanoja:
»Metsäherra, metsäherra, metsäherra…»
Mutta äkkiä hän pysähtyi ja löi käsillään harmaaseen päähänsä: epäluulo syntyi hänessä koleana ahdistuksena.
Hän tarttui Tinkan molempiin käsivarsiin ja hurjistuneena katseli tätä suoraan kasvoihin, aivan kuin tahtoen puhua, kysyä: Totuus lävisti hänet aivan kuin äkillinen miekan isku.
»Tulkaa, tulkaa», pyysi Tinka tuskissaan.
Mutta matami Bølling kiskaisihe irti — hiljaa uikuttaen niinkuin eläin, johon kuula on sattunut ja joka kaatuu — ja juoksi.
Hän oli ymmärtänyt.
Niin, nyt hän ymmärsi kaikki, ja kaikki hän muisti. Nyt oli kaikki romahtanut.
Metsäherra se oli — hän se oli, joka oli ottanut hänen lapsensa.