Hän juoksi pihamaan poikki, portaita ylös, oven hän kiskaisi auki.
Hän oli ottanut hänen lapsensa.
Hän lysähti tuolille ja istui autiossa huoneessa. Hän vaikeroi itsekseen, toistaen sanoja, tietämättä siitä itse; sitten hän kirosi heidät, sitten hän vaikeroi Tineä; sitten hän pyysi »rouvalta» anteeksi — kohottaen vapisevat kätensä:
»Oi Jumala, oi Jumala, minun tähteni — hän ei kai ole tietänyt mitä teki — Jumala, oi Jumala, minun tähteni… hän ei ole tietänyt mitä on tehnyt.»
Hän sekoitti Jumalan ja »rouvan» ja rukoili molempia samoilla sanoin:
»Jumala, oi Jumala, rukoilen, rukoilen, minä joka olen hänet synnyttänyt, minä joka olen hänet synnyttänyt, rukoilen — minä rukoilen.»
Ja hänen lakkaamatta toistaessaan näitä sanoja kirposivat kyynelvirrat, ja hän nyyhkytti, pää pöytää vasten painuneena, rukoillen yhä.
* * * * *
Tinka oli huutanut Larsia. He etsivät — torppari kolmantena — rakennuksesta, puutarhasta. Sofi juoksi perässä, vaikeroiden, molemmat liinat kädessä.
Hän se löysi Tinen kengän ruohikosta.