Lars haraili seipäillä sitkeää mutaa. Torppari auttoi, ja niin he saivat ruumiin rannalle.
Tinka polvistui nyyhkyttäen viheriälle nurmelle ja pyyhkäisi hiukset pois pöhöttyneiltä kasvoilta: »Tulkaa nostamaan häntä», sanoi hän, ja he nostivat kuolleen purjeelle, jonka olivat tuoneet.
Tinka irroitti päähuivinsa ja levitti sen ystävättären kasvoille.
He kantoivat hänet sisälle; mutavettä tippui pitkin lattioita.
Sofi juoksi — hän ei uskaltanut koskea ruumiiseen. Mutta Tinka ja Maren järjestivät huoneessa, johon kuollut oli tuotu: hän lepäsi kädet ristissä vuoteellaan, rouvan kuvan alla.
Tinka meni sisään matami Bøllingin luo. Oli kuin matami Bølling olisi yhdessä tunnissa tullut vanhemmaksi. Pää vaappui sinne tänne, ja ääntä ei ollut tuntea.
Hän vain katseli Tinkaa ja nousi pystyyn.
»Missä hän on?» kysyi hän.
Tinka ei voinut vastata.
Äiti näki vesilätäköt käytävässä ja kysyi: