»Sitt kai pannaan lakanoit kaiken peitoks?» sanoi hän kuiskaten.
Mutta he eivät vastanneet hänelle.
Luutnantti Appelin hautajaiskellot alkoivat soida, ja kievarin kulmauksessa laskeutui rouva Appel vaunuistaan, pitkiin huntuihin peittyneenä.
Matami Henrichsen tuli ulos häntä auttamaan ja sanoi, että »koulun Tine» oli kuollut aamulla. Rouva Appel kysyi: »Milloin?», sen näköisenä, kuin ei kuulisi, ja odottamatta vastausta, aivan kuin hänelle ei olisi ollut olemassa muita kuolleita kuin oma poika.
Sofi palasi keittiöön.
»Niin — nyt he ovat pukeneet ruumiin», sanoi hän itkien ja sai jälleen kengät jalkaansa. »Hän makaa kyll oikein sieväst — — vallan valkosiss peitteiss.»
Hän pyyhki silmiään, ja äkkiä hän sanoi aivan toisella äänellä:
»Eiks tääll annet kuppi kahvia? Vallan sitä järki sekoo kaikest täst murheest.»
Torpparinvaimo alkoi valmistaa juomaa syvällä pesän perällä, siltä varalta että matami tulisi ulos.
Mutta matami Bølling ei tullut ulos. Hän istui Bøllingin luona ja silitteli ja silitteli tämän hapuilevia, levottomia käsiä. Mieluimmin hän olisi mennyt hautaan — kaukana, kaukana. Hän oli sellaisessa ahdistuksessa ja pelossa kaikkien niiden ihmisten takia, jotka nyt kokoontuisivat yhteen, ja pappien, jotka tulisivat, — nyt »kaikki lausuisivat tuomionsa hänen Tinestään».