Ulkona torilla alkoivat vaimot ja nuoret tytöt kokoontua. He olivat ryömineet esiin taloista ensimmäisen kerran Dybbølin-päivän jälkeen ja saivat nyt kuulla onnettomuudesta. He hiiviskelivät hiljaa ympäri, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet ottaa tavallisia askeleita, ja kuiskailivat arkoina ja pelokkaina noiden kolmen ikkunan edessä, joita lakanat peittivät. Sofi oli tullut ulos taivasalle ja kierteli itkien parvesta parveen. Hän selitti jokaiselle asiantilan, lakkaamatta nyyhkytellen.
»Ja sitt minä näin hänen kenkäns ruohikoss — — ja sitt minä rupesinkin koht huutamaan — — Oi — Jumala, sitä näkyä — Jumala, sitä näkyä…»
Ne kolme talonemäntää, jotka sunnuntaisin joivat kahvia koululla, nousivat ääneti ja jäykkinä ylös portaita. He jäivät, sanaakaan puhumatta, etuhuoneeseen, kunnes Tinka saapui, ja etenivät hanhenmarssia ruumiin luo, juhlallisina ja äänettöminä. He eivät itkeneet, olivat vain sen näköisiä kuin olisivat ottaneet mittaa seinistä, kunnes palasivat etuhuoneeseen, jonne istuivat riviin. Heidän kasvoissaan oli koko ajan sama ilme.
Gusta oli paljastanut nuo hiljaiset, tyynyllä lepäävät kasvot.
Ulkoa torilta kuului ääniä: kunniakomppania lähti matkaan, ja ensimmäisten pappien vaunut pysähtyivät koulun eteen.
Tinka otti heidät vastaan; mutta matami Bølling oli jo ehtinyt keittiöön — kuullessaan vaunujen saapuvan: Heidänhän oli saatava kahvia — heidänkin piti saada kahvia — kaikkien pappien.
»Onko heitä monta, Tinka?» kysyi hän ja aivan vapisi kysyessään. Hän pelkäsi joka ainoaa.
»Niin, niin, iso kannu on kai otettava… voi, otatteko sen… Ja sunnuntaikupit… niin, teettehän sen…»
Matami Bølling oli suuressa ahdistuksessa pappien takia.
»Tinka», sanoi hän ja veti Tinkan syrjään, katsoen tätä pienillä silmillään, jotka tuskin enää olivat mitkään silmät: »Mitä he ovat sanoneet?» kysyi hän tuskaisena ja pelokkaana.