Ulkona syntyi liikettä, kun rovastin vaunut ilmestyivät. Rovasti oli ajatellut, että virkaveljet ehkä kokoontuisivat, ja niin oli hänkin saapunut. Hetki oli tärkeä, oli hyvä tietää mikä sävy vallitsi, jotta sitten voisi johtaa kykynsä mukaan.
Portailla kuiskasi eräs kappalainen hänelle tiedon onnettomuudesta.
Rovasti seisoi pari sekuntia ällistyneenä ja hyvin epävarmana. Mutta sitten hän meni sisään, jossa kaikki papit ääneti ottivat hänet vastaan.
»Minähän saan kuulla suuren surun», sanoi hän tervehtien lähinnäseisovia… »Niin — mielenvika saattaa vallata heikot. Ja myöskin naisille on Jumala antanut tämän koettelemuksien ajan… tämän vaikean ajan», lopetti rovasti.
Papit myönsivät, aivan kuin keventyneinä, ja kellot alkoivat jälleen soida.
Rovasti ja useat papit menivät sisälle saliin, jonka ovi jäi auki, niin että valkeat kasvot siinä pieluksellaan näyttivät kiinteästi tuijottavan molempien huoneitten halki.
Hänen korkea-arvoisuutensa mumisi jonkun raamatunlauseen, ja papit olivat ristineet kätensä.
Sitten rovasti kääntyi, ja ikkunain luona, virkatovereittensa ympäröimänä, hän puhui sotajoukon liikehtimisestä ja Lontoon neuvotteluista. Hän puhui puoliääneen, huolestuneella äänellä, heiluttaen cesarinpäätään edestakaisin.
»Kun nyt vain voisi olla varma siitä, että meidän valtuutettumme tapaavat sen oikean sävyn», sanoi hän. »Nyt on ennen kaikkea kysymys siitä, että kansakunnan kunnia on säilytettävä.»
Hän jatkoi puhettaan, äänekkäämmin, hiljaisen pään lähettyvillä, joka tuntui kuulostavan pielukseltaan.