Hän sai kahvia.
Matami Bølling oli makuuhuoneesta kuullut, että nyt oli kaikki jälleen hiljaista. Arkana hän avasi oven; ei, nyt ei siellä ollut ketään.
Oli kuin hän olisi hengittänyt keveämmin… Ja vihdoinkin hän meni tyttärensä luo ja lukitsi oven.
Tinka oli istuutunut makuuhuoneeseen Bøllingin viereen.
Kirkossa alettiin veisata. Myöskin Tinka oli avannut ikkunat: oli kuin voimakas laulu olisi pyrkinyt täyttämään hiljaisen rakennuksen:
Ken tietää, kosk' on lähtö mulla? Näät aika on kuin virran vuo, niin helposti voi hetki tulla, mi matkakutsun mulle tuo. Oi Luoja, aino-Pojassas' suo mulle kuolo autuas.
Vanhan Bøllingin hapuilevat kädet vaipuivat hetkeksi lepoon, ja näytti miltei siltä, kuin hän olisi kuulostanut.
Matami Bølling oli noussut; hän avasi kaikki ikkunat lakanain takana nopein, vapisevin käsin, aivan kuin olisi varastanut jotain: saisihan hän antaa tuon vieraan laulun tulvata tyttärensä luo.
Ain' auta täällä kulkeissani mua tietä synnin välttämään, niin vastaan kutsun saadessani: »Oon, Herra, valmis lähtemään.» Oi Luoja, aino-Pojassas' suo mulle kuolo autuas.
Nopeasti vyöryivät vaunut koulun edustalle, ja Sofi paasi ylös ja meni ulos katsoakseen kuka siellä saapui niin myöhään.