Sen jälkeen, kun Tinen piti mennä, juoksivat hän ja rouva Berg kesken kaikkea ruokasäiliöön, saivat kiireessä hilloruukun hyllyltä ja söivät samasta kupista.
»Kyllä, kyllä, kyllä, Berg, me tullaan nyt», sanoi rouva Berg ja puhalsi kynttilän sammuksiin', ennenkuin he olivat saaneet viimeisen suuntäyden nielaistuksi: »Tässähän me jo ollaan, mies.»
Berg odotti lyhtyineen käytävässä. Oli jo myöhäinen, hän tahtoi itse saattaa Tinen kotiin. He kulkivat tietä pitkin, jonka varrella talot ja torpat olivat kuin mitäkin mustaa hiljaisessa pimeässä. Koirat heräsivät vain puolittain ja murahtivat unisesti heidän jälkeensä.
Berg kohotti lyhtyä löytääkseen kuivimman tien rapakossa.
»Kas täällä on hyvä, Tine», sanoi hän, ja Tine seurasi visusti lyhtyä, hameet kohotettuina; kunniakkainta mitä hän tiesi oli kotiatulo metsäherran »saattamana».
»Näkemiin», hyvästeli Berg heidän erotessaan.
»Metsäherra on saattanut minua», sanoi Tine yhteen hengenvetoon, ennenkuin ovi tuskin oli aukaistukaan. Mutta Bøllingin matami oli nyreissään. Eihän sittenkään sopinut tulla kotiin keskellä pimeätä yötä.
Mutta kun vanhukset kerta olivat valveilla, piti Tinen joka tapauksessa tulla vuoteen viereen: aina oli jotain puhelemista tai kysyttävää metsäherran talosta.
Tine kiipesi huoneeseensa, sill'aikaa kun vanhukset yhä juttelivat. Matami Bøllingille oli tullut tavaksi, että jos kerta hänet herätettiin yöllä ja hänen täytyi nousta ylös alushameisillaan, oli hänellä kymmenet hommat, mentävä keittiöön ja taas tultava takaisin, samalla kun hän koko ajan puheli Bøllingin kanssa.
»Niin, totisesti he ovat siunattuja ihmisiä», vakuutteli Bølling alhaalla.