»Tine», sanoi matami Bølling ylisille.
»Niin, äiti.»
»Tine, kuules, muista ottaa se voinokare huomenna, lapsi, panin sen syrjään — kirnuaminen onnistui niin hyvin, että panin sen syrjään… se saattaisi maistua niille tuolla alhaalla.»
»Kyllä, äiti», sanoi Tine ja nukahti vanhempien puhelu korvissaan.
»Niin, hyväsydämisiä he ovat», lopetti matami Bølling; hän riisui vihdoinkin alushameensa ja pääsi Bøllingin viereen. — — —
* * * * *
Tine ei voinut päästä uneen kiinni tänä yönä. Vanhempien rauhallinen hengitys kuului herkeämättä rakennuksen halki. Mutta Tine ei nukkunut. Hän ajatteli kaikkia näitä vuosia, metsäherran taloa, jossa kaikki nyt oli hajallaan, Herlufia ja rouva Bergiä, jotka olivat matkustaneet pois, ja omaa lapsuuttaan.
Hän muisti talviaamuja, jolloin kaikki »isän lapset» tulivat kouluun, pimeässä, ja äiti kehitti heidät esiin kaikista vaatteista sisällä makuuhuoneessa, Tinen sitä ihmetellen katsellessa omasta vuoteestaan. Ja sitten he veisasivat aamuvirren, ja hän sai kahvikupin tyynylleen.
Sunnuntaisin oli papin vaunuissa lasiseinä, ja ajomiehet istuivat ämpärin vieressä keittiönpenkeillä ja saivat torpparinvaimojen kipoissa kahvia lämpimikseen, sill'aikaa kun pappi saarnasi.
Mutta vähitellen pitenivät päivät, ja lumiukko kävi mustaksi ja pehmeäksi. Ompelukoulussa neiti Jessenin luona ei enää sytytetty valoa iltapäivällä. Iltatunnit olivat ohi, ja viimeisen kerran kiitivät isän poikaset poikki »torin»; sitä saivat Tine ja kievarin Katinka nyt yksin pitää omanaan — he hyppäsivät »jatulintarhan» hämärissä.